Uuteen maailmanjärjestykseen pääseminen riippuu siitä, miten hyvin otamme opiksemme holokaustista (juutalaisen B’nai B’rith -vapaamuurarijärjestön hallitussuhteista vastaava johtaja Ian Kagedan, Toronto Star 26.11.1991).
Holokaustin muuttaminen uskonnoksi
Ortodoksista holokausti-tarinaa ei voi puolustaa järjellisillä perusteilla, koska se yksinkertaisesti on mahdoton. Meidän pitäisi uskoa sellaiseen unennäköön, että tuhoamistehtaissa toteutettiin suurimittainen teurastus, josta ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä, ei dokumentteja, ei luita, ei hampaita, ei tuhkaa – ei mitään! Lisäksi meidän pitäisi uskoa, että liittoutuneet, joilla oli laaja tiedusteluverkosto kaikkialla Euroopassa ja lisäksi vakoilija Saksan johdossa (amiraali Canaris Saksan tiedustelupalvelun johdossa), saivat tiedon tästä jättiläismäisestä kansanmurhasta vasta sodan jälkeen, sillä jos he olisivat tienneet joukkomurhasta, he olisivat ryhtyneet toimiin sen lopettamiseksi. Edelleen meidän pitäisi uskoa, että Puolan juutalaiset, jotka elivät holokaustialueella, eivät tienneet mitään Auschwitzin kaasukammioista niin myöhäisessä vaiheessa kuin elokuussa 1944, muuten Lodzin gheton juutalaiset eivät olisi menneet Auschwitziin vapaaehtoisesti – niin he kuitenkin tekivät, kuten Raul Hilberg holokaustiklassikossaan “Die Vernichtung der europäischen Juden” kertoo (s. 543-544).
Koska sionistien kontrolloima “läntisten demokratioiden” järjestelmä on surkean kyvytön vastaamaan revisionisteille (= historiankirjoituksen oikaisijoille) asiaperusteilla, se turvautuu sensuuriin ja raakaan voimaan saadakseen hiljennettyä vaaralliset harhaoppiset.
Tämän ohella juutalaiset ovat vähitellen muuttamassa holokaustia uskonnoksi. Tämä on sangen ovela strategia, sillä kuten Robert Faurisson osuvasti huomauttaa, uskontoa ei voi kumota tieteellisillä perusteilla. Niinpä holokaustimuseot ja holokaustimuistomerkit, joita nousee kuin sieniä sateella kaikkialle Amerikkaan ja Eurooppaan, ovat todella uuden uskonnon temppeleitä ja ammattimaiset “holokaustista selviytyneet”, sellaiset kuin Elie Wiesel, ovat uuden uskonnon pappeja. Tämän väitteen todistamiseksi riittää vain kun siteerataan Wieseliä itseään:
Holokausti on pyhä mysteeri, jonka salaisuus rajoittuu eloonjääneiden papistoon (Peter Novick: The Holocaust in American Life, 1999, s. 211-212).
Toinen holokaustikultin ylipappi, Simon Wiesenthal, menee vielä pitemmälle:
Kun kukin meistä astuu noiden kuuden miljoonan eteen, meiltä tullaan kysymään, mitä teimme elämällämme. – - Minä tulen sanomaan: “En unohtanut teitä” (Response, Vol. 20, Nr. 1).
Mitään kriittisiä kysymyksiä holokaustista ei sallita, koska ne ovat pyhäinhäväistystä: ne aiheuttavat suunnatonta tuskaa vainojen ikuisille uhreille, juutalaisille, ja ovat yritys pestä puhtaaksi kansallissosialismi, kaikkien aikojen vahingollisin ideologia, joka teki holokaustin mahdolliseksi! Nykypäivän Saksassa ei voida hyväksyä edes holokaustin vertaamista Stalinin tai Kambodzan diktaattori Pol Potin kaltaisten kommunistityrannien hirmutekoihin, koska sitä pidetään historian suurimman rikoksen “suhteellistamisena” ja “vähättelynä”.
Ranskalainen sionistipropagandisti Claude Lanzmann, pitkän ja hyvin tylsän holokaustielokuvan tuottaja (elokuvan nimenä on Shoah, heprean “katastrofia” tarkoittava sana, jota juutalaiset usein käyttävät “holokaustin” synonyyminä), ei pyri peittelemään sitä, että holokaustikultin on määrä korvata kristinusko:
Jos Auschwitz on enemmän kuin vain jokin historian kauheus, silloin kristinuskon perustukset huojuvat. Kristus on Jumalan Poika, joka meni inhimillisen sietokyvyn äärirajalle, jossa hän oli keskellä mitä julminta kärsimystä – - Jos Auschwitz on totta, silloin käsillä on inhimillinen kärsimys, johon Kristuksen kärsimystä ei mitenkään voi verrata – - Tässä tapauksessa Kristus on väärä eikä pelastus tule hänestä – - Auschwitz kumoaa Kristuksen (Les temps modernes, Pariisi, joulukuu 1993, s. 132-133).
Nykyisin suuri osa juutalaisista ei usko enää Jumalaan, mutta käytännössä jokainen heistä uskoo Kuuteen Miljoonaan. Sionistijohto käyttää taitavasti hyväkseen holokaustia yhdistääkseen maailman juutalaiset; sen avulla se pitää heitä alituisessa hysterian ja vainoharhaisuuden tilassa ja saa heidät tällä tavoin ajattelemaan, että vain pysymällä yhdessä juutalaiset pystyvät poistamaan uuden holokaustin uhan.
On selvää, että harva ei-juutalainen on halukas omaksumaan synkän holokaustiuskonnon. Vaikka länsimaisten ihmisten ylivoimainen enemmistö yhä uskoo, että virallinen holokaustiversio on olennaisilta osiltaan totta (vaikka he epäilevät, että lukuja on jossakin määrin liioiteltu), he ovat täysin kyllästyneet ikuiseen valitukseen juutalaisuhreista ja juutalaisten kärsimyksistä. He yksinkertaisesti eivät halua kuulla sitä enää. Saksassa mielipidekyselyt osoittivat, että valtaosa väestöstä ei hyväksynyt Berliiniin suunniteltua holokaustimuistomerkkiä (jota yksikään pääpuolue, yksikään johtava poliitikko ja yksikään suuri sanomalehti ei uskaltanut vastustaa). Yksityisesti poliitikot todennäköisesti inhoavat loputonta holokaustivirttä yhtä paljon kuin muukin väestö, mutta heillä ei ole varaa antaa revisionistien voittaa, koska tämä järkyttäisi sen “demokraattisen” järjestelmän perusteita, johon heidän uransa ja varallisuutensa perustuvat.
Holokaustin tehtävä vuoden 1945 jälkeisessä maailmassa
Holokaustin poliittiset seuraamukset vuoden 1945 jälkeen ovat olleet valtavia. Kun puhun “holokaustista”, en tarkoita mitään historiallista tosiasiaa, koska juutalaisten tuhoamista kemiallisissa murhalaitoksissa ei todellisuudessa tapahtunut. Mutta väestön mielissä tämä tuhoaminen on yhtä todellinen kuin toinen maailmansota tai Egyptin pyramidit, kun taas todelliset kansanmurhat, sellaiset kuin Ukrainan keinotekoisesti aikaansaatu nälänhätä, jossa kommunistit tappoivat tahallaan nälkään useita miljoonia ihmisiä vuosien 1932 ja1933 aikana, on lähes unohdettu. Tarkastelkaamme näitä seuraamuksia tarkemmin:
1) Israelin valtion luominen. “Ilman holokaustia ei olisi juutalaisvaltiota”. Tämän suoran lausunnon antoi juutalainen Robert Goldman (Frankfurter Allgemeine Zeitung 19.12.1997). Goldman on oikeassa. Ilman holokaustia maailma ei koskaan olisi sallinut juutalaisen valtion luomista Palestiinaan kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen. Siirtomaakausi oli tuolloin tulossa päätökseensä. Britit olivat jo päättäneet antaa itsenäisyyden Intialle, ja kymmenet Aasian ja Afrikan alueet pyrkivät pääsemään irti valkoisen miehen vallasta. Kun muut vallat kiirehtivät antamaan siirtomailleen itsenäisyyden, juutalaisten nimenomaan sallittiin ryhtyä Palestiinassa siirtokuntaseikkailuun länsimaiden ja Neuvostoliiton siunauksella.
Varmistaakseen, että heidän maassaan on juutalainen enemmistö, sionistit käyttivät häikäilemätöntä raakuutta; kokonaisia kyliä tuhottiin maan tasalle, tuhansia arabeja murhattiin (Deir Jassin oli vain yksi monista verilöylyistä) ja suuri osa palestiinalaisista karkotettiin esi-isiensä maasta. Ne, jotka jäivät jäljelle, ovat siitä lähtien joutuneet ankaran sorron uhreiksi.
Erittäin sionistimyönteisen sveitsiläisen Die Weltwoche -lehden (22.10.1992) mukaan peräti 15 000 palestiinalaista poliittista vankia virui israelilaisissa vankiloissa vuonna 1992, ja Israelin korkein oikeus hyväksyi virallisesti kidutuksen käytön marraskuussa 1996. Kirjoittaessani näitä rivejä (v. 2000) Israelin sotilaat ampuvat päivittäin aseistamattomia palestiinalaisia mielenosoittajia, joista monet ovat lapsia.
Maailman mielipide ei varsinaisesti kannusta tai hyväksy juutalaista terroria vallatussa Palestiinassa, mutta sitä siedetään. Tarvitsevathan juutalaiset kotimaan, joka suojelee heitä uudelta holokaustilta, ja mitä palestiinalaisten kärsimykset ovat verrattuina niihin kärsimyksiin, joita juutalaiset kokivat Hitlerin aikana? Varokaamme illuusioita. Niin kauan kuin länsimaalaiset ihmiset uskovat kuuteen miljoonaan ja kaasukammioihin, he tulevat aina periaatteessa tukemaan Israelia, vaikka arvostelevat sitä, että Israel kohtelee palestiinalaisia tarpeettoman raa’asti.
Ilman ulkopuolista apua sionistinen parasiittivaltio ei olisi elinkykyinen. Sen pääasialliset tulolähteet ovat amerikkalainen raha-apu, kansainvälisen juutalaisen yhteisön tuki ja Saksalta saatavat korvaukset. Virallisten lähteiden mukaan Saksan liittotasavalta on maksanut vuoteen 1992 mennessä 85,4 miljardia Saksan markkaa (Der Spiegel 18/1992), mutta todellinen summa on paljon suurempi. Lisäksi Israeliin on toimitettu valtava määrä tavaraa. Nahum Goldmann, Juutalaisen Maailmankongressin pitkäaikainen puheenjohtaja, ei salannut tätä asiaa. Hän kirjoitti:
Ilman Saksalta saatavia korvauksia, joita alkoi tulla Israelin valtion kymmenen ensimmäisen olemassaolovuoden aikana, Israelilla ei olisi puoltakaan nykyisestä infrastruktuurista. Kaikki junat ovat saksalaisia, samoin sähkölaitokset ja suuri osa Israelin teollisuudesta (Nahum Goldmann: Das jüdische Paradox, Europäische Verlagsanstalt 1978, s. 171).
Vuonna 1999 Saksa toimitti Israeliin ultramoderneja sukellusveneitä, jotka voivat kantaa ydinohjuksia. Israelilaisten ei tarvinnut maksaa penniäkään; sukellusveneet olivat nekin osa saksalaisten holokaustikorvauksia!
2) Juutalaisten immuniteetti, turva kritiikiltä. Ennen vuotta 1945 juutalaisia oli lupa arvostella. Nykyisin ei enää. Pieninkin juutalaisen mahdin ja juutalaisen röyhkeyden arvostelu, esimerkiksi sen suuren vaikutusvallan arvostelu, joka juutalaisilla läntisissä tiedotusvälineissä on, sen häkellyttävän suuren osuuden arvostelu, jolla juutalaiset ovat edustettuina Clintonin hallinnossa, tai sen hävyttömän käytöksen arvostelu, jota juutalainen keskusneuvosto Saksassa harjoittaa, tyrmätään välittömästi Auschwitzia koskevilla parahduksilla.
Tämän pelottelun tehokkuutta kuvaa seuraava tosiasia: maailman kaikkein hirvittävintä rikollisjärjestöä kutsutaan säännöllisesti “Venäjän mafiaksi”, vaikka käytännössä kaikki sen johtajat ovat juutalaisia, usein israelilaisen passin omistavia juutalaisia. Tämän on kiistattomasti osoittanut Jürgen Roth asiakirjoihin nojaavassa teoksessaan “Die Russen-Mafia” (Rasch und Röhring, Hampuri, 1996). Kirjan nimenä on “Venäjän mafia”, sillä jos se olisi “Juutalaismafia”, kirjoittaja olisi joutunut saksalaiseen vankilaan ja hänen kirjansa olisi poltettu. Nykypäivän Venäjällä viisi tai kuusi niistä seitsemästä suuresta “oligarkista”, jotka ovat keränneet satumaiset omaisuutensa venäläisiltä varastetuilla rahoilla, on juutalaisia. Tätä ei koskaan mainita läntisissä tiedotusvälineissä.
3) Halveksunnan luominen Saksan kansaa kohtaan. Vuodesta 1945 lähtien Saksan kansa on leimattu häpeämerkillä. Itsehalveksunta ja itseviha ovat vallitsevia piirteitä, koska itsekunnioitusta ja isänmaallisuutta halveksitaan.
Irakia vastaan v. 1991 käydyn sodan jälkeen George Bush vanhempi, joka silloin oli USA:n presidentti, puhui julkisesti “Uudesta Maailmanjärjestyksestä”, jota hän ei halunnut määritellä. Itse asiassa “Uusi Maailmanjärjestys” tarkoittaa sitä, että Amerikka kiistattomana suurvaltana voi pakottaa kaikki muut maat hyväksymään sen politiikan ja sen kyseenalaiset arvot. Ja Amerikkaa hallitsevat nykyään suuressa määrin juutalaiset. (Vaikka juutalainen vaikutus on paljon vähäisempää republikaanipuolueessa kuin demokraattipuolueessa, juutalaiset silti käytännössä omistavat jokaisen suuren sanomalehden ja useimmat televisioketjut, niin että yhdelläkään republikaanipresidentillä ei ole varaa hallita heidän tahtonsa vastaisesti. Nykyisessä yhteiskunnassa kukaan ei voi hallita tiedotusvälineiden tahdon vastaisesti, kuten Richard Nixon joutui toteamaan neljännesvuosisata sitten).
Mitä tapahtuisi, jos holokausti julkisesti paljastettaisiin petokseksi?
Jos holokausti julkisesti paljastettaisiin röyhkeäksi petokseksi, jos ihmiset kaikkialla maailmassa saisivat tietää, että vaikka juutalaisia epäilemättä vainottiin kovasti toisen maailmansodan aikana, heitä ei pyritty tuhoamaan, että kuolemantehtaat, kaasukammiot ja kaasutusautot ovat vain juutalainen huijaus ja että kuuden miljoonan luku on mielikuvituksellista liioittelua, sionistien johtama “Uusi Maailmanjärjestys” olisi tiensä päässä.
Saksaa ei voitaisi enää hallita; Saksan kansa tuntisi pelkkää vihaa ja halveksuntaa poliitikkoja, älymystöä ja lehtimiehiä kohtaan, jotka ovat pettäneet heidät ja nöyryyttäneet heitä päivästä toiseen. Maan koko vallitseva järjestelmä menettäisi täysin luottamuksensa. Järjestelmän edustajat tietävät tämän.
Kommentoidessaan revisionisti Günther Deckertiä vastaan käytyä oikeudenkäyntiä ja hänen lähettämistään vankilaan “holokaustin kiistämisen” vuoksi, journalisti Patrick Bahners kirjoitti:
Jos Deckertin kanta holokaustiin olisi oikea, Saksan liittotasavalta perustuisi valheeseen. Jokainen presidentin puhe, jokainen vaikenemisen minuutti, jokainen historiankirja olisi valhe. Niinpä kun hän kiistää juutalaisten kansanmurhan, hän kiistää Saksan liittotasavallan legitimiteetin (Frankfurter Allgemeine Zeitung 15.8.1994).
Asiaa tuskin voi paremmin ilmaista. Jotkut saksalaiset mielipidevaikuttajat julistavat nyt avoimesti, että holokausti on sodanjälkeisen Saksan valtion perusta. Esimerkkinä lainaus vaikutusvaltaisesta Die Welt -lehdestä (28.4.1994):
Joka kiistää kansallissosialististen tuhoamisleirien olemassaolon, hän hylkää sen perustan, jolle Saksan liittotasavalta on rakennettu.
Mutta myös muissa läntisissä maissa usko niin sanottuun “demokraattiseen järjestelmään” järkkyisi pahoin, kun ihmiset kyselisivät itseltään, miksi tätä typerää näytelmää täytyi tukea sensuurilla ja avoimella terrorilla vuosikymmeniä.
Kun seuraukset siitä, että holokausti julkisesti paljastettaisiin petokseksi, olisivat koko läntiselle järjestelmälle hyvin vakavia, kansainväliselle juutalaisyhteisölle ja Israelin valtiolle ne olisivat lopullisen tuhoisia. Juutalaisvastaisen mielialan aalto kulkisi läpi maailman, eikä yksikään ei-juutalainen tahtoisi enää tukea sionistista parasiittivaltiota. Saksan maksamat korvaukset loppuisivat välittömästi, ja USA:n olisi pakko vähentää taloudellista apuaan Israelille niin voimakkaasti, että se joutuisi vararikkoon alle vuodessa.
Israelin juutalaiset menettäisivät kokonaan itseluottamuksensa, kun he vaistomaisesti ymmärtäisivät, että valtiolla, joka perustuu niin mammuttimaiseen petokseen, ei ole moraalista oikeutta olla olemassa. Kun holokaustiuskonto, joka yhdistää juutalaisia kaikkialla maailmassa, luhistuisi, kansainvälinen juutalainen solidariteetti joutuisi historiaan. Ja palestiinalaisten suuttumus saisi jättiläismäiset mittasuhteet, kun he ymmärtäisivät, että heiltä on varastettu maa ja heidän poikansa on ammuttu valheen nimissä.
Ylivoimaisesti paras ase sionismia ja Israelin valtiota vastaanVuoden 2000 lopussa (Grafin artikkelin kirjoittamisajankohtana) Israel on piiritetty maa, mutta sotilaallisesti se on valtavasti naapureitaan voimakkaampi ja sillä on Yhdysvaltojen ehdoton tuki. Jos jokin islamilainen maa kasvaisi niin voimakkaaksi, että se muodostaisi Israelille todellisen uhan, Amerikka todennäköisesti hyökkäisi sen kimppuun ja tuhoaisi sen sotilaallisesti. Venäjä ei varmaankaan asetu USA:ta vastaan palestiinalaisten vuoksi.
Voimme tietysti ihailla palestiinalaisten vastarintataistelijoiden rohkeutta, kun he ovat valmiita uhraamaan henkensä vapauttaakseen kotimaansa vieraista tunkeutujista, mutta realistisesti heillä ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa. Palestiinalaisilla on kivet ja lingot. Israelilaisilla on helikopterit ja panssarivaunut. Helikoptereita ja panssarivaunuja ei voi tuhota kivillä ja lingoilla.
Taisteltaessa vihollista vastaan tulee aina etsiä vihollisen heikoin kohta. Israelin heikoin kohta, sen Akilleen kantapää, on holokaustivalhe, jonka ansiosta se on olemassa. Revisionistit voivat antaa Israelin ja kansainvälisen sionismin vihollisille kauhean aseen. On täysin selvää, että poliittiset mielipiteet eivät millään tavoin ohjaa monien revisionistien toimintaa. Joidenkin, kuten Carlo Mattognon, vaikuttimena on yksinomaan älyllinen uteliaisuus: he haluavat saada selville, mitä juutalaisille todella tapahtui toisen maailmansodan aikana. Mutta vaikka revisionismi ei ole poliittinen liike, sen poliittiset seuraamukset ovat valtavia. Revisionistit pyrkivät saamaan selville totuuden, ja totuus on Israelin ja kansainvälisen juutalaisväestön vaarallisin vihollinen. Revisionistit niin ollen toimivat objektiivisesti Israelia ja sionismia vastaan, vaikka subjektiivisesti heidän päämääränsä ovat usein puhtaasti tieteellisiä ja vailla mitään poliittisia vaikuttimia. Tämä on tietenkin syy siihen, että heitä vainotaan ja heidän kirjojaan poltetaan yhä useammassa maassa.
Koska monissa läntisissä maissa juutalaiset hallitsevat täydellisesti tiedotusvälineitä ja koska revisionisteja vainotaan yhä kasvavassa määrin, on todella vaikea saada aikaan revisionistista läpimurtoa. Meillä revisionisteilla on edessämme työläs kamppailu, joka vain osaksi johtuu rahavarojen täydellisestä puuttumisesta. Onneksi Internet, jota juutalaiset eivät kykene sensuroimaan, on suuresti parantanut mahdollisuuksiamme tiedottaa tutkimustuloksistamme maailmalle, mutta silti meidän ei pidä elätellä lapsellisia kuvitelmia: ei jokaisesta läntisen maailman kansalaisesta, joka tulee tuntemaan revisionistiset argumenttimme, tule automaattisesti revisionistia ja sionismin vastustajaa.
Länsimaissa, etenkin Saksassa, tavallinen ihminen on aivopesty niin perusteellisesti, että yhtäkkinen totuuden kohtaaminen voi aiheuttaa hermoromahduksen tai vatsavaivoja. Olen useaan otteeseen nähnyt tämän itse. Jotkut ihmiset hyväksyisivät mielellään totuuden holokaustista, mutta koska he tietävät, että vähäisinkin epäilys revisionistiksi tulemisesta johtaa sosiaaliseen hyljeksintään, taloudelliseen perikatoon ja juridisiin vainoihin, he katsovat parhaaksi pysyä asiasta erossa. Mutta jos tahdomme voittaa sodan niitä vastaan, joita eräs venäläinen ystäväni kutsui “Jumalan ja ihmiskunnan vihollisiksi”, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuhota Suuri Valhe, ettei Suuri Valhe tuhoaisi meitä.
Looginen johtopäätös tästä kaikesta on, että niiden maiden, jotka aidosti
vastustavat sionismia ja ovat vainottujen palestiinalaisten ystäviä, tulee
katsoa holokaustirevisionismin läpimurto kaikkein tärkeimmäksi asiakseen.
Panssarivaunu maksaa miljoonia dollareita, kuitenkin yksi sotilas voi tuhota
sen yhdellä ohjuksella. Revisionistit voivat antaa sionismia vastustaville
vapaustaistelijoille sellaisen aseen, jota edes tuhat ohjusta ei kykene
tuhoamaan.
