Vielä tänäkin päivänä pidän onnellisena sattumana, että kohtalo määräsi
syntymäpaikakseni juuri Innin Braunaun. Tuo pikkukaupunki sijaitsee näet
molempien saksalaisten valtakuntien rajalla, joiden palauttaminen jälleen
toistensa yhteyteen tuntuu ainakin meistä nuoremman polven miehistä
elämäntehtävältä, joka on toteutettava kaikin keinoin!
Saksalaisen Itävallan täytyy liittyä takaisin suuren saksalaisen emämaan
yhteyteen, mutta ei syistä, jotka johtuvat taloudellisista harkinnoista. Ei, ei:
vaikka tuo yhdistäminen olisi taloudelliselta kannalta merkityksetön, niin,
vaikkapa se siltä kannalta olisi vahingoksikin, se täytyy sittenkin toteuttaa.
Yhteinen veri kuuluu samaan yhteiseen valtakuntaan. Saksan kansalla ei ole
lainkaan siveellistä oikeutta siirtomaapoliittiseen toimintaan niin kauan kuin
se ei edes kykene kokoamaan omia poikiaan yhdeksi yhteiseksi valtakunnaksi.
vasta Sitten, kun viimeinenkin saksalainen asuu oman valtakuntansa rajojen
sisäpuolella eikä se enää voi tarjota hänelle toimeentulon varmuutta, vasta
Sitten syntyy oman kansan hädän pakosta siveellinen oikeus hankkia vierasta
maata ja maaperää. Se aura, jolla sitä hankitaan, on silloin miekka, ja sodan
kyynelistä kasvaa tulevien polvien leipä. Sen vuoksi tuo pikku rajakaupunki on
minun mielestäni suuren tehtävän tunnuskuva. Mutta eräässä toisessakin suhteessa
se viittaa kehoittavasti nykyajalle.
Toistasataa vuotta sitten tuolla pienellä maankolkalla oli onni ; järkyttävän
onnettomuuden tapahtumapaikkana, joka sattui kipeästi koko Saksan kansaan ;
joutua ikuistetuksi ainakin Saksan historian aikakirjoissa. Täällä kuoli Saksan
syvimmän alennustilan vallitessa isänmaansa puolesta nürnbergiläinen Johannes
Palm, porvarillinen kirjakauppias, piintynyt ’natsionalisti’ ja
ranskalaisvihaaja, joka rakasti isänmaataan kiihkeästi sen onnettomuudenkin
aikana. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta rikostovereitaan tai
pikemminkin pääsyyllisiä. Siis aivan samoin kuin Leo Schlageter. Palmin näet
antoi ilmi, aivan samoin kuin Schlageterin, ranskalaisille saksalainen
hallituksen edustaja. Augsburgilainen poliisikomissaari hankki itselleen
sellaisen surullisen kuuluisuuden ja loi siten esikuvan uusille saksalaisille
viranomaisille herra Severingin valtakunnasta.
Tuossa pienessä Innin kaupungissa, jota kultasi saksalaisen marttyyrinsädekehän
loiste, asuivat ; vereltään baijerilaisina, valtiollisesti Itävallan alamaisina
; vanhempani 1880;luvun lopulta; isäni tunnollisena valtionvirkamiehenä, äitini
kokonaan talouspuuhissa, mutta ennen kaikkea hoivaten meitä lapsia aina yhtä
rakkaasti ja huolehtivasti. Minun muistissani on tuolta ajalta säilynyt hyvin
vähän, koska isäni jo muutaman vuoden kuluttua täytyi lähteä pois rakkaasta
rajakaupungista ja muuttaa alemmaksi Innin laaksoon astuakseen uuteen toimeen
Passaussa, siis itse Saksassa.
Mutta noihin aikoihin täytyi itävaltalaisten tullimiesten tottua tuon tuostakin
muuttamaan. Jo vähän myöhemmin isäni joutui Linziin ja loppujen lopuksi siellä
eläkkeelle. Se ei kylläkään merkinnyt vanhalle herralle siirtymistä lepoon. Hän
oli köyhän pienviljelijän poika, mutta jo pienestä pitäen oli halu vetänyt
maailmalle. Tuskin hän oli täyttänyt kolmeatoista, kun otti reppunsa ja lähti
kotoaan metsäkulmalta, Baijerin ja Itävallan rajaseudulta: Välittämättä
kokeneiden kyläläisten varoituksista hän matkasi Wieniin, missä meni
käsityöoppiin. Se tapahtui viime vuosisadan 50;luvulla. Katkera päätös, kun
täytyi lähteä sillä tavoin maailmalle kohti tuntematonta tulevaisuutta, taskussa
kaiken kaikkiaan kolme guldenia matka ; ja ruokarahaa. Kun sitten tuo kotoa
lähtiessään 13;vuotias poika oli täyttänyt seitsemäntoista, hän oli suorittanut
kisällinnäytteensä, mutta ei ollut silti saavuttanut tyydytystä. Pikemmin
päinvastoin. Hänen kestämänsä pitkällinen hätä ja kurjuus, iänikuinen puute ja
surkeus kypsyttivät hänen mielessään päätöksen, että hän luopuu käsityöstä
päästäkseen kiinni johonkin parempaan. Samalla tavoin kuin arvoisa kyläpastori
oli aikoinaan köyhän maalaispojan mielestä ollut korkeinta, minne asti ihminen
saattoi kohota, samoin tuntui hänestä nyt, näköpiiriä mahdottomasti avartavassa
suurkaupungissa, virkamiehen asema ja arvo kaikkein korkeimmalta.
Seitsentoistavuotias nuorukainen pureutui kiinni uuteen päätökseensä hädän ja
puutteen kourissa jo puolittain lapsena ’vanhaksi’ vanhenneen miehen koko sisun
voimalla ; ja hänestä tuli virkamies. Taisi kestää lähes 23 vuotta, niin luulen,
ennen kuin päämäärä vihdoin oli saavutettu. Nyt oli samalla myös tarjona
mahdollisuus täyttää vanha lupaus, jonka köyhä poikanen oli aikoinaan itselleen
tehnyt, nimittäin ettei palaa takaisin rakkaaseen isiensä kylään, ennen kuin
hänestä on tullut jotakin.
Päämäärä oli saavutettu; mutta kotikylässä ei kukaan enää jaksanut muistaa
entistä pientä poikaa, ja hän itse oli vieraantunut kotikylästään. Asettuessaan
vihdoin 56;vuotiaana eläkkeelle hän ei kuitenkaan olisi voinut olla päivääkään
rauhassa tyhjäntoimittajana. Hän osti Ylä;Itävallasta, Lambachin kauppalan
lähistöltä maatilan ja rupesi sitä hoitamaan, palasi siis siten pitkän,
työteliään elämän jälkeen takaisin isiensä ammattiin. Tuona aikana juuri
muotoutuivat minun ensimmäiset ihanteeni. Paljo oleskelu ja telmintä
ulkoilmassa, pitkä koulumatka, seurustelu rotevien, kovakouraisten poikien
kanssa, mikä aiheutti varsinkin äidille katkeraa huolta, kehittivät minusta
kaikkea muuta kuin kotikissan. Vaikk'en vielä siihen aikaan vakavasti ajatellut
tulevaa elämänuraani, tunsin kuitenkin ennakolta, ettei minua laisinkaan
houkutellut isän elämänura. Luulen jo siihen aikaan harjoittaneeni
puhujankykyjäni enemmän tai vähemmän perinpohjaisissa väittelyissä toverien
kanssa. Minusta oli tullut pienen poikajoukon johtaja, jolta oppiminen koulussa
sujui helposti, kuin leikiten, mutta joka muuten oli sangen vaikeasti
käsiteltävä. Kun loma;aikoina hain laulunopetusta Lambachin tuomiokapitulissa,
minulla oli mitä parhain tilaisuus kerta toisensa perästä hurmautua loistavien
kirkollisten juhlien äärimmäisestä upeudesta. Mikäpä siis sen luonnollisempaa,
kuin että herra apotti oli mielestäni mitä suurimmassa määrin tavoittelun
arvoinen ihanne, samoin kuin vaatimaton herra kyläpastori oli aikoinaan ollut
isäni mielestä? Ainakin aika ajoin asianlaita oli sillä lailla.
Mutta kun herra isäni ei kuitenkaan; syistä, joita ei ollut vaikea käsittää;
antanut tappelunhaluisen poikansa kaunopuheisuudenlahjoille niin suurta arvoa,
että olisi siitä tehnyt suotuisia johtopäätöksiä oman vesansa tulevaisuuden
varalta, hän ei tietenkään saattanut tuntea ymmärtämystä moisia
nuoruudenajatuksia kohtaan. Varmaankin hän huolestuneena tarkkasi tätä luonteeni
hajanaisuutta. Todellisuudessa tuon kutsumuksen ohimenevä kaipuu haihtui hyvin
pian ja tilalle tuli sellaisia toiveita, jotka paremmin vastasivat
temperamenttiani. Selaillessani isäni kirjaston alusta loppuun oli käsiini
osunut muutamia sotateoksia, muiden muassa kansanpainos vuosien 1870/71 Saksan ;
Ranskan sodasta. Sitä oli kaksi kuvitetun aikakauslehden noiden vuosien
vuosikertaa, ja ne olivat kohta mielilukemistani. Ei kestänyt kauankaan, ennen
kuin tuosta suuresta, sankarimaisesta taistelusta sukeutui suurin sisäinen
elämykseni. Tästä lähtien aloin yhä enemmän ihastua kaikkeen, mikä oli missä
tahansa yhteydessä sodan tai ainakin joka tapauksessa sotamiesten kanssa. Mutta
toisessakin suhteessa tuo lukemani koitui minulle merkitseväksi. Ensimmäisen
kerran sukelsi, vaikkakin vielä varsin epäselvänä, mieleeni kysymys, oliko eroa,
sekä jos oli, niin mikä ero oli niillä saksalaisilla, jotka taistelivat noissa
tappeluissa ja muilla. Miksi ei myöskin Itävalta taistellut mukana tuossa
sodassa, miksi isä ja kaikki muut täkäläiset eivät olleet siinä mukana?
Emmekö me siis ole samoja saksalaisia kuin kaikki muutkin? Emmekö me kaikki
kuulu yhteen? Tuo ongelma alkoi ensi kerran askarruttaa pikkupojan ; aivojani.
Kysellessäni asiaa varovasti minun täytyi, tuntien sisäistä kateutta, kuulla,
ettei kaikille saksalaisille ollut suotu onnea kuulua Bismarckin valtakuntaan.
Sitä en jaksanut ymmärtää.
Minun piti ruveta opiskelemaan. Isäni arveli voivansa tehdä koko olemukseni ja
vielä suuremmassa määrin temperamenttini perusteella sen johtopäätöksen, että
klassillinen lukio olisi ristiriidassa taipumusteni kanssa. Reaalikoulu tuntui
paremmin vastaavan niitä. Hänen käsitystään lujittivat erikoisesti ilmeiset
piirustustaipumukseni, jota ainetta hänen käsityksensä mukaan Itävallan
lukioissa lyötiin laimin. Ehkäpä hänen oma raskas elämäntyönsä oli myöskin
osaltaan vaikuttamassa siihen, että hän väheksyi humanististen aineiden
opiskelua käsityksensä mukaan epäkäytännöllisenä Periaatteessa hänen tahtonsa
oli, että hänen pojastaan, se oli itsestään selvää, tulisi, jopa täytyisi tulla
valtion virkamies niin kuin hän itsekin oli. Hänen oma katkera lapsuutensa sai
hänen myöhemmin saavuttamansa aseman tuntumaan sitäkin enemmältä, koska se oli
yksinomaan hänen oman rautaisen ahkeruutensa ja tarmonsa tulos. Se oli
omatekoisen miehen ylpeyttä, ja se juuri sai hänet toivomaan, että pojan oli
päästävä kohoamaan ainakin samaan tai jos mahdollista vielä korkeampaan
elämänasemaan, sitäkin suuremmasta syystä, kun hänen oli onnistunut oman
elämänsä uutteruudella niin suuresti helpottaa lapsensa tietä.
Jo pelkkä. ajatuskin, että minä voisin kieltäytyä sellaisesta, mikä aikoinaan
oli muodostunut hänen koko elämänsä sisällöksi, tuntui hänestä suorastaan
käsittämättömältä. Isän päätös oli niin muodoin yksinkertainen, varma ja selvä,
hänen omasta mielestään itsestään selvä. Ja vihdoin, hänen luonteellaan, joka
kokonaisen elämän kestäneessä katkerassa olemassaolotaistelussa oli muodostunut
hyvin käskeväksi, olisi ollut kerrassaan sietämätöntä jättää sellaisissa
asioissa ratkaisu pojan itsensä tehtäväksi, joka hänen mielestään oli kokematon
eikä niin ollen vielä kyennyt vastaamaan teoistaan. Olisi muuten ollut kaikkea
muuta kuin sen käsityksen mukaista, mikä hänellä oli velvollisuuden
täyttämisestä, jos hän olisi osoittanut sopimatonta, hylättävää heikkoutta
hänelle kuuluvan isänvallan ja vastuun käytössä oman lapsen myöhäisemmän elämän
ollessa kysymyksessä. Mutta kuitenkin oli määrä käydä aivan toisin.
Ensimmäinen kerta elämässäni minun täytyi ; olin silloin tuskin vielä
yhdentoista ; nousta vastarintaan. Niin tiukka ja taipumaton kuin isäni olikin
pannessaan täytäntöön suunnitelmansa ja aikomuksensa, jotka kerran oli
valmiiksi miettinyt, yhtä hupsun uppiniskainen oli hänen poikansa, kun oli
vastustettava tuumaa, joka ei häntä ollenkaan miellyttänyt tai ainakin tuntui
Minä en tahtonut ruveta virkamieheksi! Eivät suostuttelut enempää kuin vakavat
kuvailut ja vakuuttelutkaan pystyneet hivenenkään vertaa järkyttämään
vastarintaani. En tahtonut ruveta virkamieheksi, en kerta kaikkiaan. Kaikki
yritykset, kun isän omasta elämästä otetuilla kuvauksilla koetettiin herättää
mieltymystä tai halua tuohon elämänuraan, vaikuttivat juuri päinvastaista. Aivan
käänsi mieltäni ajatellessani, että vielä joutuisin istumaan kuin vanki jossakin
virastossa; en saisi vapaasti käyttää aikaani, vaan koko elämän sisältö täytyisi
puristaa kaavakkeiden ja lomakkeiden täyttämiseen. Millaisia ajatuksia
sellainen saattoikaan herättää pojan mielessä, joka todellisuudessa oli kaikkea
muuta kuin kiltti sanan tavallisessa merkityksessä!
Kun oppiminen koulussa sujui naurettavan helposti, minulle jäi siksi paljon
vapaata aikaa, että enemmät ajat olin ulkosalla auringonpaisteessa kuin istuin
kotona huoneessani. Kun nykyiset valtiolliset vastustajani herttaisen hellässä
huolenpidossaan tutkistelevat elämääni hamaan silloiseen lapsuuteeni saakka
päästäkseen vihdoinkin, mieli keventyneenä huokaisten toteamaan, millaisia
sietämättömiä koirankureja ’tuo Hitler’ jo nuoruudessaan harrasti, kiitän tai
vasta siitä, että se sillä tavoin yhä vieläkin tuo mieleeni jotakin tuon
onnellisen ajan muistoista. Metsät ja kentät olivat taistelupaikkoinani missä
alituiseen uusiutuvat vastakohtaisuudet ratkaistiin. Ei myöskään nyt seurannut
siirtymiseni reaalikouluun aiheuttanut siinä suhteessa sanottavaa muutosta.
Mutta eräs toinen vastakohtaisuus täytyi nyt lopullisesti ratkaista
Niin kauan kuin isän aikomus, että minusta oli tehtävä valtion virkamies,
kohtasi taholtani ainoastaan periaatteellista vastenmielisyyttä virkamiehenuraa
kohtaan, ristiriita oli helposti kestettävissä. Saatoinhan toistaiseksi olla
hiiskumatta mitään sisimmistä ajatuksistani, ei toki tarvinnut heti paikalla
ruveta väittämään vastaan. Oma vakaa päätökseni, ettei minusta ikinä tule
virkamiestä, riitti rauhoittamaan mieleni täydelleen. Mutta tuo päätös oli luja
ja järkkymätön. Kysymys mutkistui vaikeammaksi, kun isäni kaavailujen
vastakohdaksi alkoi muodostua oma suunnitelmani. Se tapahtui jo ollessani vasta
kahdentoista. Miten kaikki oikein kävi, sitä en nyt enää muista, mutta päivänä
muutamana minulle oli selvinnyt, että minusta oli tuleva maalari, taidemaalari.
Piirustuksenlahjani olivat joka tapauksessa tosiasia, se seikkahan oli ollut
eräänä syynä vaikuttamassa siihen, että isä lähetti minut reaalikouluun, mutta
hän ei olisi ikinä osannut ajatellakaan kouluttaa minua oikein siihen
ammattiin. Päinvastoin. Kun ensi kerran, minun sitä ennen vielä kertaalleen
torjuttuani isäni lempiajatuksen, minulle tehtiin kysymys, miksi sitten itse
oikein aioin, ja kun silloin jotenkin äkkiä sanoin julki järkkymättömän
päätökseni, isäni meni alussa sanattomaksi. Vai maalariksi? Taidemaalariksi?
Hän epäili järkeäni, ehkäpä myöskin arveli kuulleensa tai käsittäneensä minut
väärin. Mutta vähitellen huomatessaan käsittäneensä aivan oikein ja varsinkin
huomatessaan minun olevan vakavissani hän asettui koko päättäväisyytensä
voimalla vastustamaan päätöstäni. Hänen ratkaisunsa oli aivan yksinkertainen, ei
kysymystäkään siitä, että olisi harkittu, oliko minulla todella taipumuksia
sille taholle. Vai taidemaalariksi! ’Ei ikinä, niin kauan kuin minä elän’. Mutta
kun hänen poikansa oli, erinäisten maiden ominaisuuksien ohella, perinyt myöskin
saman jäykkyyden ja taipumattomuuden, isä sai samantapaisen vastauksen. Vaikka
tietenkin sisällöltään juuri päinvastaisen. Kumpikin jäimme omalle kannallemme.
Isä ei hellittänyt kerran langettamastaan tuomiosta ’ei milloinkaan’, mutta minä
päätin sitä sisukkaammin ’sittenkin’ .
Totta kyllä, että siitä oli kaikkea muuta kuin hauskat seuraukset. Vanha herra
kävi katkeraksi, j a niin suuresti kuin häntä rakastinkin, itsenikin kävi
samoin. Hän kieltäytyi kerta kaikkiaan toivomastakaan, että minusta koskaan
tulisi maalaria. Minä menin askelta pitemmälle ja selitin, että siinä
tapauksessa en enää aikonut lukea. Koska mokomilla selityksillä tietystikin
jouduin heikommalle puolelle, mikäli vanha herra aikoi häikäilemättä ajaa
tahtonsa perille, pysyttelin toistaiseksi vaiti, mutta toteutin uhkaukseni
käytännössä. Arvelin näet, että jahka isäni ensin huomaisi, etten edisty
reaalikoulussa, hän tahtoen tai tahtomattaan sittenkin sallisi minun pyrkiä
kohti uneksimaani onnea. En tiedä, mahtoivatko nämä laskelmat pitää paikkansa.
Toistaiseksi ei ollut muuta varmaa kuin että ilmeisesti epäonnistuin koulussa.
Sellaisia aineita, jotka minua huvittivat, loin, ennen kaikkea niitä, joita
arvelin voivani tarvita tuonnempana maalarina. Mutta mikä siinä suhteessa tuntui
merkityksettömältä tai ei muuten viehättänyt, sen löin kokonaan laimin.
Tuonaikaiset arvosanani vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen, aina sen mukaan,
miten mihinkin aineeseen suhtauduin. Kiitettävän ja tyydyttävän rinnalla saattoi
olla välttävä ja heikko Verrattomasti parhaat arvosanat sain maantieteessä ja
varsinkin maailmanhistoriassa. Molemmissa mieliaineissani, joissa olin muusta
Kun nyt, monen monien vuosien kuluttua, harkiten tarkastelen tuon ajan tuloksia,
pidän erikoisen merkitsevinä kahta tosiasiaa: Ensiksikin: minusta tuli
kansallismielinen, ’natsionalisti’. Toiseksi: Opin ymmärtämään ja käsittämään
historian sisäisen tarkoituksen. Vanha Itävalta oli eri kansallisuuksien valtio,
Saksan valtakunnan kansalainen ei, ainakaan noihin aikoihin, voinut
pohjimmaltaan käsittää, mikä merkitys sillä tosiseikalla on yksilöiden
jokapäiväiselle elämälle sellaisessa valtiossa. Sankariarmeijojen suoritettua
suurenmoisen voitonretkensä Saksan Ranskan sodassa oli yhä enemmän vieraannuttu
ulkomailla asuvista saksalaisista, osittain heitä ei kai enää ollut oikein
osattu tai ei ehkä enää voitukaan arvostaa. Varsinkin Itävallan saksalaisista
puheen ollen aivan liian helposti sotkettiin keskenään rappeutunut
hallitsijasuku ja ytimeltään kerrassaan terve kansanaines.
Ei ymmärretty, että jolleivät Itävallan saksalaiset olisi todella vielä olleet
maan parhainta verta, heidän ei olisi ikinä onnistunut luoda 52 miljoonan
asukkaan valtioon niin. voimakkaasti omaa leimaansa, että juuri Saksassa saattoi
syntyä sellainen harhakäsitys, että Itävalta oli muka saksalainen valtio. Se oli
mielettömyyttä, josta oli mitä raskaimmat seuraukset, mutta samalla kuitenkin
loistava todistus nykyisen Ostmarkin kymmenelle miljoonalle saksalaiselle.
Ainoastaan varsin harvoilla Saksan valtakunnan asujaimilla oli aavistustakaan
sikäläisestä ainaisesta, armottomasta taistelusta saksan kielen, saksalaisten
koulujen ja saksalaisen olemuksen puolesta. Vasta nyt, kun tällaiseen surkeaan
hätään on pakosta joutunut monta miljoonaa Saksan valtakunnan omaa kansalaista,
jotka vieraan vallan alaisina uneksivat yhteisestä isänmaasta ja sitä
kaivatessaan yrittävät ainakin pitää voimassa pyhimmän vaatimuksensa,
äidinkielensä, ymmärretään laajemmissakin. piireissä, mitä merkitsee, kun täytyy
taistella oman kansallisuutensa puolesta.
Nyt jo ehkä yksi ja toinen pystyy oikein arvostamaan Saksan valtakunnan vanhan
Ostmarkin saksalaisuuden suuruutta, joka oman onnensa nojaan jätettynä
ensiksikin kautta vuosisatojen suojeli Saksan valtakuntaa itää vastaan ja
lopuksi kuluttavassa sissisodassa piti saksan kielirajan paikallaan sellaisena
aikana, jolloin Saksan valtakuntaa kyllä kiinnostivat siirtomaat, mutta ei sen
oman oven edustalla oleva oma liha ja veri. Samoin kuin käy aina ja kaikkialla
joka taistelussa, samoin oli vanhan Itävallankin kielitaisteluissa kolme eri
luokkaa: taistelijat, penseät ja petturit.
Erittely ja seulominen alkoi jo koulunpenkillä. Kielitaistelussa on näet
asianlaita kai ylipäänsä niin merkillisesti, että aallokko kuohuu kaikkein
rajuimpana juuri koulussa, nousevan polven taimitarhassa. Tuota taistelua
käydään lapsesta, ja ensi kutsu tässä taistelussa kohdistuu juuri lapseen:
’Saksalainen poika, älä unohda olevasi saksalainen’ ja
’Tyttö muista, että sinusta pitää tulla saksalainen äiti!’
Joka tuntee nuorison sielun, ymmärtää, että juuri nuoret ilomielin avaavat
korvansa sellaista taisteluhuutoa kuulemaan. Sadoin erilaisin muodoin nuorison
on tapana käydä tätä taistelua, omalla tavallaan ja omin asein. Se kieltäytyy
laulamasta epäsaksalaisia lauluja, haaveilee sitä enemmän saksalaisesta
sankaruudesta, kuta enemmän sitä pyritään siitä vieraannuttamaan, kerää
lantteja, jotka on säästänyt suun kustannuksella, aikuisten taistelurahastoihin;
se on uskomattoman tarkkakuuloinen epäsaksalaista opettajaa tajuamaan ja samalla
myöskin vastahakoinen; käyttää kiellettyjä oman kansallisuutensa merkkejä ja
tuntee itsensä onnelliseksi, jos sitä niiden vuoksi rangaistaan, jopa lyödään.
Nuoriso on siten pienoiskoossa aikuisten tarkka peilikuva, mutta sen mieli ja
luonne vain on usein parempi ja vilpittömämpi.
Minullakin oli siten kerran mahdollisuus ottaa jo varsin nuorena osaa vanhan
Itävallan kansallisuustaisteluun. Kerättiin rahaa Südmarkin ja Kouluyhdistyksen
hyväksi, osoitettiin mieltä käyttämällä ruiskaunokkia ja musta;puna;kultaisia
värejä, tervehdittiin toisiaan ’Heil!’ ; huudoin ja laulettiin Saksan
kansallislaulua ’Deutschland über alles’ Itävallan keisarinhymnin asemesta,
välittämättä varoituksista ja rangaistuksista. Siten pojat saivat poliittista
koulutusta sellaisena aikana, jolloin ns. kansallisvaltioiden pojat eivät
ylipäänsä tunne kansallisuudestaan muuta kuin kielen. Etten minä enää siihen
aikaan kuulunut välinpitämättömiin ja penseihin, se on selvää. Lyhyessä ajassa
minusta oli tullut kiihkeä saksalaiskansallinen mikä ei kylläkään ole samaa kuin
tuolla puolueen nimellä nykyään tarkoitetaan. Tämä kehityksen kulku tapahtui
minussa nopeasti, niin että jo viisitoistavuotiaana pystyin ymmärtämään, mitä
eroa oli hallitsijasukuun liittyvällä patriotismilla ja kansallisella
’natsionalismilla’; ja jo silloin minulle oli olemassa ainoastaan jälkimmäinen.
Sellainen kehitys tuntuu ehkä vaikealta käsittää sellaisesta, joka ei ole
koskaan vaivautunut perehtymään Habsburgien monarkian sisäisiin oloihin. Jo
maailmanhistorian kouluopetuksen täytyi tuossa valtiossa antaa alku-itu tälle
kehitykselle, erikoista Itävallan historiaa on olemassa ainoastaan mitä
pienimmässä määrin. Tuon valtakunnan kohtalot ovat niin kiinteästi kytkeytyneet
yhteen koko saksalaisuuden elämän ja kasvun kanssa, että historian jakamista
esim. Saksan ja Itävallan historiaan on kerrassaan mahdoton ajatella. Niin, kun
Saksa vihdoin alkoi hajaantua kahdeksi valta ; alueeksi, juuri tuosta
jakaantumisesta tuli Saksan historiaa. Wienissä säilytetyt keisarin arvomerkit,
jotka ovat valtakunnan muinoiselta keisarivallan ajalta, tuntuvat kuin
ihmeellinen taika vaikuttavan yhä edelleenkin kuin ikuisen yhteyden panttina.
Itävallan saksalaisen kansan alkuvaistoinen huuto, että sen oli päästävä
yhdistymään saksalaisen emämaan kanssa, oli vain syvällä koko kansan sielussa
uinuvan kaipuun ilmaus, kaipuun, joka vaati tätä paluuta takaisin koskaan
unohtumattomaan isänkotiin. Mutta tämä ei olisi ikinä ymmärrettävissä, jollei
yksityisten Itävallan saksalaisten historiallinen kasvatus olisi ollut sellaisen
yhteisen kaipuun alkusyynä. Siinä piilee milloinkaan ehtymätön lähde, joka
erikoisesti unohduksen aikoina hiljaa, kehoittavasti haastaessaan saa ihmisen
kääntämään katseensa pois hetken hyvinvoinnista ja alati muistuttamalla mieleen
menneisyyttä kuiskii uudesta tulevaisuudesta.
Maailmanhistorian opetus on kuitenkin vielä tänäkin päivänä ns. keskikouluissa
hullulla kannalla. Ainoastaan harvat opettajat käsittävät, ettei nimenomaan
historianopetuksen päämääränä voi ikipäivänä olla ulkoluku ja historiallisten
aikamäärien ja tapahtumien kasaaminen muistiin, ettei ole tärkeää, tietävätkö
pojat täsmälleen, milloin se tai se taistelu tapahtui, milloin joku
sotapäällikkö syntyi tai milloin joku (useimmissa tapauksissa varsin mitätön)
hallitsija sai esi;isiensä kruunun päähänsä. Ei toki, Herra varjelkoon, se ei
ole tärkeintä, se merkitsee perin vähän. Historian lukeminen merkitsee sitä,
että koetetaan etsiä ja löytää ne voimat, jotka syinä ja aiheina johtavat niihin
vaikutuksiin jotka sitten näemme silmiemme edessä historiallisina tapahtumina.
Lukemisen samoin kuin oppimisenkin taito piilee tässäkin tapauksessa siinä,
että olennainen muistetaan, epäolennainen unohdetaan. Ehkäpä muodostui
määrääväksi koko myöhemmälle elämälleni se seikka, että onni sattui
lahjoittamaan minulle juuri historian opettajaksi miehen, joka oli eräs niitä
jotka ymmärtävät sekä opetuksessaan että tutkiessaan oppilasta kohottaa
vallitsevaksi juuri tämän näkökohdan. Silloinen opettajani Linzin reaalikoulussa
professori, tohtori Leopold Pötsch oli todellakin ihanteellisella tavalla kuin
tuon vaatimuksen ruumiillistuma. Hän oli vanhahko herra, esiintymisessään yhtä
hyväntahtoinen kuin varma ja tiukkakin, joka häikäisevän kaunopuheisena ei
ainoastaan osannut herättää mielenkiintoamme, vaan suorastaan tempasi mukaansa.
Vielä tänäkin päivänä muistan hieman liikuttuneena tuota harmaatukkaista miestä,
joka tulisella esitystavallaan sai meidät väliin unohtamaan nykyhetken, loihti
meidät kauas menneisiin aikoihin ja vuosituhansien hämyharsoista muotoili
kuivat historialliset muistitiedot eläväksi todellisuudeksi. Istuimme
hievahtamatta paikoillamme usein intoa hehkuen, väliin jopa kyyneliin asti
Onnemme oli sitäkin suurempi, kun tuo opettaja kykeni valaisemaan menneisyyttä
nykyisyydestä käsin ja osasi menneisyydestä tehdä johtopäätökset nykyajan
suhteen. Enemmän, kuin kukaan toinen hän myöskin osoitti ymmärtämystä kaikkia
päivän kysymyksiä kohtaan, jotka tuona aikana kovasti askarruttivat mieltämme.
Meidän pienoisesta kansalliskiihkostamme tuli hänen käyttämänään kasvatuskeino,
sillä monet kerrat hän sai, vain vetoamalla kansalliseen kunniantuntoomme,
meidät vallattomat naskalit nopeammin palautetuksi järjestykseen kuin muilla
keinoin olisi ollut mahdollista. Tämän opettajan ansiosta historiasta tuli
mieliaineeni. Minusta tuli kieltämättä jo siihen aikaan, vaikka varmaankin hänen
tahtomattaan, nuori vallankumouksellinen. Kukapa olisi voinutkaan sellaisen
opettajan johdolla Saksan historiaa opiskellessaan olla muuttumatta sen valtion
viholliseksi, joka hallitsijahuoneensa avulla niin turmiollisella tavalla
vaikutti kansakunnan kohtaloihin? Kukapa vihdoin olisi voinut vielä säilyttää
keisarin;uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan, joka oli sekä menneinä
aikoina että nyt vieläkin kerran toisensa perästä pettänyt Saksan kansan
elinedut omien häpeällisten etujensa vuoksi?
Emmekö me jo koulupoikina tienneet, ettei tämä Itävallan valtio tuntenut ja
ettei se ylipäänsä voinutkaan tuntea lainkaan rakkautta meitä saksalaisia
kohtaan? Historian meille avaamaa käsitystä Habsburgin hallitsijasuvun
vaikutuksesta vielä tukivat jokapäiväiset omat kokemuksemme. Niin etelässä kuin
pohjoisessakin syöpyi vieraan kansan myrkky kansallisruumiiseemme, ja itse Wien
muuttui aivan ilmeisesti yhä enemmän epäsaksalaiseksi kaupungiksi. Arkkiherttuan
palatsi harrasti tshekkiläistämistä, missä se vain suinkin oli mahdollista, ja
juuri ikuisen oikeuden ja leppymättömän koston jumalatar salli Itävallan
saksalaisten pahimman verivihollisen, arkkiherttua Frans Ferdinandin kaatua
nimenomaan niiden luotien uhrina, joita hän, arkkiherttua, oli itse ollut
auttamassa valamaan. Hän näet oli ylhäältäpäin tapahtuvan Itävallan
slaavilaistamisen suojelija.
Uskomattomia olivat ne taakat, jotka sälytettiin saksalaisen kansan
kannettaviksi, ennen kuulumattomat ne uhrit, joita se uhrasi veroina ja verenä,
mutta kuitenkin täytyi jokaisen, joka ei ollut aivan sokea, huomata, että kaikki
tyynni olisi aivan turhaa. Kaikkein pahimmin mieltämme kirveli se tosiasia, että
koko tuon järjestelmän ylle levitettiin kuin moraaliseksi verhoksi Saksan kanssa
solmittu liitto, jolloin Saksa itse vielä kaiken kukkuraksi joutui tavallaan
antamaan siunauksensa saksalaisuuden vähän kerrassaan tapahtuvalle
hävittämiselle vanhasta monarkiasta. Habsburgien teeskentely, jota käyttäen
asioille osattiin ulospäin antaa sellainen sävy, ikään kuin Itävalta muka olisi
yhä vielä saksalainen valtio kiihdytti tuota hallitsijahuonetta kohtaan tunnetun
vihan suorastaan mieltenkuohuksi ja samalla halveksinnaksi. Vain Saksan
valtakunnassa oli niitä, jo siihen aikaan ainoita ’valittuja’ jotka eivät
huomanneet tästä kaikesta yhtään mitään Kuin sokeuden lyöminä he kulkivat rinta
rinnan kuolleen ruumiin kanssa, vieläpä erehtyivät luulemaan mädännyksen enteitä
uuden elämän merkeiksi. Nuoren Saksan valtakunnan onnettomassa liitossa
Itävallan varjovaltakunnan kanssa piili sittemmin puhjenneen maailmansodan itu,
samoin kuin romahduksenkin itu.
Tässä kirjassa on aikomukseni vielä tuonnempana käsitellä tätä ongelmaa perin
pohjin. Tässä kohdassa riittänee, kun vain totean, että jo varhaisimmassa
nuoruudessani päädyin siihen havaintoon, joka ei ole sittemmin koskaan
muuttunut, päinvastoin vain entisestään syventynyt, nimittäin: Saksalaisuuden
turvaaminen edellytti Itävallan tuhoa; kansallistunto ei ole missään tapauksessa
samaa kuin hallitsijasukuun liittyvä isänmaallisuus; ja ennen kaikkea:
Habsburgin arkkiherttuain suvun oli kohtalo määrännyt koitumaan Saksan kansan
onnettomuudeksi. Tein jo siihen aikaan tästä havainnosta seuraavat
johtopäätökset: palava rakkaus saksalais;itävaltalaista kotiseutuani, syvä viha
Itävallan valtiota kohtaan. Tästä historiallisen ajattelun tavasta, jonka tällä
tavoin opin jo kouluaikana, en ole sen jälkeenkään luopunut. Maailmanhistoria
muodostui minulle yhä suuremmassa määrin tyhjentymättömäksi, ehtymättömäksi
lähteeksi, josta ammensin ymmärtämystä käsittämään nykyajan historiallisia
toimintoja, siis politiikkaa. En tahdo sitä oppia vaan sen pitää opettaa minua.
Jos minusta siten oli jo varhain tullut poliittinen ’vallankumouksellinen’, niin
yhtä varhain minusta oli sellainen tullut myös taiteen alalla.
Ylä;Itävallan pääkaupungissa oli noihin aikoihin verraten hyvä teatteri. Siellä
näyteltiin melkeinpä mitä vain. Kaksitoistavuotiaana näin siellä ensi kerran
’Wilhelm Tellin’, muutamaa kuukautta myöhemmin näin ja kuulin ensimmäisen
oopperan elämässäni, ’Lohengrinin’. Nuorekas Bayreuthin mestariin kohdistuva
ihailuni oli rajaton. Yhä uudestaan tunsin hänen teostensa vetävän minua
puoleensa, ja pidän sitä nyt erikoisena onnena, että noiden vaatimattomien
maaseudun esitysten ansiosta minulle säilyi mahdollisuus nauttia niistä
myöhemmin vielä suuremmassa määrin. Kaikki tuo tuollainen yhä lujitti, varsinkin
selvittyäni nulikka – vuosistani (mikä minulla kävi kylläkin varsin
tuskallisesti), syvää sisäistä vastenmielisyyttäni sitä elämänuraa kohtaan,
jonka isäni oli minulle valinnut. Päädyin yhä lujemmin siihen vakaumukseen,
etten ikinä tuntisi itseäni virkamiehenä onnelliseksi. Kun nyt
piirustuksenlahjani huomattiin reaalikoulussakin, päätökseni vakiintui
Eivät rukoukset enempää kuin uhkauksetkaan voineet saada siinä enää muutosta
aikaan. Tahdoin ruveta taidemaalariksi, en virkamieheksi millään ehdolla. Se
vain oli merkillistä, että vuosien vieriessä aloin yhä enemmän innostua
rakennustaiteeseen. Pidin sitä siihen aikaan itsestään selvänä maalarinlahjojeni
lisänä ja itsekseni iloitsin, kun taiteelliset puitteeni tällä tavoin laajenivat
entisestään. En osannut aavistaa, että kaikki kävisi aivan toisin. Kysymys
tulevasta urastani ratkesikin nopeammin kuin olin osannut odottaa.
Kolmetoistavuotiaana menetin aivan äkkiä isäni. Muuten vielä voimakasta ja
reipasta vanhaa herraa kohtasi halvaus tehden mitä tuskattomimmalla tavalla
lopun hänen maallisesta vaelluksestaan, jättäen meidät kaikki mitä syvimmän
surun valtaan. Isäni kiihkeimmin tavoittelema päämäärä: että saisi olla
avullisena luomassa pojalleen tulevaisuutta säästämällä tätä kokemasta omaa
katkeraa kehityskulkuaan, ei silloin tosin kylläkään näyttänyt hänelle
onnistuneen. Mutta hän oli kuitenkin, joskin aivan tietämättään, kylvänyt
sellaiset tulevaisuuden siemenet, ettemme hän enempää kuin minäkään olisi
silloin vielä osanneet sitä käsittää. Aluksi ei kylläkään tapahtunut mitään
Äiti tunsi kai velvollisuudekseen huolehtia edelleen kasvatuksestani isäni
toivomusten mukaisesti, siis antaa minun jatkaa lukujani päästäkseni
virkamiesuralle. Itse olin lujemmin kuin konsanaan päättänyt, etten missään
tapauksessa rupea virkamieheksi. Samassa määrin kuin nyt keskikoulun oppiaineet
ja opetustapa loittonivat ihanteestani, sitä välinpitämättömämmäksi kävin
mielessäni. Sitten tuli äkkiä avukseni sairaus ja ratkaisi muutamassa viikossa
kodissani sekä tulevaisuuteni että kodin ainaisen riitakysymyksen. Paha
keuhkovaivani sai lääkärin. mitä vakavimmin varoittamaan äitiäni toimittamasta
minua konsanaan istumatyöhön virastoon. Koulunkäyntikin oli keskeytettävä
ainakin vuodeksi. Mitä jo kauan olin kaikessa hiljaisuudessa kaivannut ja minkä
puolesta olin aina taistellut, oli nyt tämän tapauksen johdosta yhdellä kertaa
melkein kuin itsestään muuttunut todellisuudeksi. Sairaudestani järkyttyneenä
äiti lopulta vihdoinkin taipui ottamaan minut pois reaalikoulusta ja lupaamaan,
että sain mennä taideakatemiaan. Nuo olivat mitä onnellisimpia päiviä, ne
tuntuivat minusta melkein kuin kauniilta unelmalta; ja pelkäksi unelmaksi niiden
oli määrä jäädäkin. Kahta vuotta myöhemmin teki äidin kuolema äkkilopun kaikista
noista kauniista suunnitelmista.
